BandyLiigaUutiset

MM-tauko pysäyttää kansainvälisen jääpallon

Mitä tämä kertoo lajin tilasta? Kausi 2026–2027 jää ilman miesten ja naisten A-tason maailmanmestaruusturnauksia. Päätös on jääpallolle paljon enemmän kuin yhden kauden poikkeus. Se on hälytysmerkki koko kansainvälisen lajin rakenteesta. Kansainvälinen jääpalloliitto FIB on vahvistanut, että miesten ja naisten A-lohkon maailmanmestaruusturnauksia ei järjestetä kaudella 2026–2027. Syynä on se, että Suomi, Ruotsi ja Norja ovat päättäneet olla osallistumatta tulevan kauden turnauksiin taloudellisista syistä. Ilman näitä maita A-lohkon MM-turnauksia ei käytännössä voida toteuttaa (FIB Uutinen). Päätös on poikkeuksellinen, mutta ei täysin yllättävä. Jääpallon kansainvälinen kilpailutoiminta on pitkään nojannut kapeaan maajoukkopohjaan, muutamaan vahvaan maahan ja talkoohenkiseen järjestämiseen. Kun suurimmatkin jääpallomaat joutuvat taloudellisista syistä vetäytymään, kysymys ei ole enää yksittäisestä turnauksesta. Kysymys on koko järjestelmän kestävyydestä. MM-kisojen tauko on oire, ei vain päätös Viime kaudella miesten A-lohkon ja naisten MM-turnaukset pelattiin ulkona Porissa. Nyt heti seuraavalla kaudella samoja turnauksia ei pystytä järjestämään. FIB:n mukaan B-lohkon miesten ja naisten turnauksia ei ole vielä lopullisesti päätetty, mutta A-lohkon peruuntuminen muuttaa joka tapauksessa koko kansainvälisen kauden painopistettä. Tilalle suunnitellaan mahdollisesti ystävyysotteluita Norjassa tai Ruotsissa. FIB:n tiedotteen mukaan Norjan ja Ruotsin liitot valmistelevat ehdotusta FIB:n hyväksyttäväksi. Todennäköinen osallistujamäärä olisi kolme tai neljä maata, mutta yksityiskohtia ei ole vielä päätetty. Tämä kertoo karulla tavalla sen, että kansainvälinen jääpallo ei tällä hetkellä elä vahvalla turnausrakenteella, vaan pikemminkin erillisten järjestelyjen, liittojen maksukyvyn ja yksittäisten maiden aktiivisuuden varassa. Mitä tämä tarkoittaa suomalaiselle jääpallolle? Suomelle tilanne on kaksijakoinen. Yhtäältä taloudellinen realiteetti on ymmärrettävä. Kansainvälinen maajoukkuetoiminta maksaa: matkat, majoitukset, leiritykset, varusteet, henkilöstö, vakuutukset ja pelaajien arjen järjestelyt. Jos rahoitusta ei ole, vastuullinen liitto ei voi rakentaa toimintaa toiveiden varaan. Toisaalta MM-tauko osuu suomalaisen jääpallon kannalta huonoon hetkeen. Maajoukkueet ovat lajin näkyvin ikkuna suurelle yleisölle. MM-kisat tuovat tarinoita, mediahuomiota, pelaajaesikuvia ja perustelun sille, miksi nuoren pelaajan kannattaa tavoitella huippua. Kun tämä ikkuna sulkeutuu, vaikutus ulottuu myös seuroihin, junioreihin ja koko lajin uskottavuuteen. Suomalaiselle jääpallolle tämä on hetki kysyä vaikea kysymys: onko kansainvälinen huippujääpallo meille strateginen tavoite vai vain perinne, jota ylläpidetään silloin kun siihen sattuu olemaan varaa? Jos vastaus on strateginen tavoite, silloin maajoukkuetoiminnan rahoitus, harjoitteluolosuhteet, pelaajapolku ja kansainvälinen kilpailukalenteri on rakennettava pitkäjänteisemmin. Ei voi olla niin, että MM-osallistuminen on vuodesta toiseen epävarma taloudellinen kysymys. Mikä on FIB:n rooli? FIB kertoo kokoavansa työryhmän, jonka tehtävänä on tarkastella kansainvälisten turnausten tulevaisuutta kaudesta 2027–2028 eteenpäin. Työryhmän on tarkoitus arvioida muun muassa sitä, kuinka usein turnauksia pelataan, missä niitä pelataan, milloin niitä pelataan, pelataanko sisällä vai ulkona ja millainen kilpailumuoto tukisi lajin kehitystä. Tämä on oikea suunta, mutta työryhmä ei yksin ratkaise perusongelmaa. Kansainvälisen liiton tehtävä ei voi olla vain kalenterin julkaiseminen ja turnausten hyväksyminen. Jos FIB haluaa olla lajin kansainvälinen kehittäjä, sen täytyy pystyä tukemaan MM-kisojen toteuttamista myös taloudellisesti, kaupallisesti ja organisatorisesti. Muuten vastuu jää kansallisille liitoille, joilla on jo valmiiksi rajalliset resurssit. On perusteltua kysyä: mitä virkaa on kansainvälisellä liitolla, jos se ei pysty turvaamaan oman lajinsa tärkeintä kansainvälistä kilpailua? Vastaus ei ole yksinkertainen. FIB ei voi yksin maksaa kaikkien maiden osallistumista, eikä sen tehtävä voi olla korvata kansallisten liittojen omaa vastuuta. Mutta FIB:n tehtävä on luoda sellainen kilpailujärjestelmä, joka on realistinen, kiinnostava, kustannuksiltaan hallittava ja kaupallisesti kehitettävissä. Jos nykyinen MM-malli on liian kallis tai liian raskas, sitä on muutettava. Sisällä vai ulkona? Yksi tärkeimmistä kysymyksistä liittyy olosuhteisiin. FIB:n mukaan suurin osa tulevan kauden kansainvälisistä turnauksista pelataan sisällä Ruotsissa. Nuorten MM-turnaukset U17- ja U19-ikäluokissa on tarkoitus pelata Uppsalan sisähallissa viikolla 13 2027. Tämä kehitys on ymmärrettävä. Sisähallit tarjoavat varmat olosuhteet, paremman ottelutapahtuman, selkeämmän aikataulun ja paremmat mahdollisuudet lähetyksiin. Ulkojää on osa jääpallon historiaa ja identiteettiä, mutta kansainvälisen huippu-urheilun näkökulmasta sääriippuvuus on yhä suurempi riski. Suomen kannalta tämä on erityisen tärkeä viesti. Jos jääpallo haluaa pysyä kansainvälisessä kehityksessä mukana, olosuhdekysymystä ei voi enää kiertää. Hallit, katetut tekojäät ja ympärivuotinen harjoittelu eivät ole vain mukavuustekijöitä. Ne ovat kilpailukyvyn perusta. Tarvitaanko MM-kisoja joka vuosi? Työryhmän yksi todennäköinen kysymys on, kuinka usein MM-turnauksia pitäisi pelata. Nykytilanne osoittaa, että vuosittainen tai lähes vuosittainen arvokisarytmi voi olla liian raskas lajille, jonka taloudellinen pohja on kapea. Yksi vaihtoehto olisi selkeä kaksivuotinen MM-rytmi, jossa väliin rakennetaan kevyempiä kansainvälisiä turnauksia, alueellisia tapahtumia tai seurajoukkuekilpailuja. Toinen vaihtoehto olisi keskittää miesten ja naisten A-turnaukset samaan tapahtumaan, jolloin kustannuksia, tuotantoa ja markkinointia voidaan jakaa. Kolmas vaihtoehto olisi rakentaa pysyvämpi turnausmalli sisähallien ympärille, jotta tapahtuma olisi paremmin ennakoitavissa sekä järjestäjille että osallistujamaille. Tärkeintä on, että uusi malli ei saa olla vain pienempi versio vanhasta. Sen pitää olla aidosti kehittävä: taloudellisesti mahdollinen, urheilullisesti uskottava ja yleisölle kiinnostava. Seurajoukkueet mukaan kansainväliseen kehitykseen FIB:n työryhmän tehtäviin kuuluu myös seurajoukkueiden World Cup -kilpailujen kehityksen arviointi. Tämä on tärkeää, koska kansainvälinen jääpallo ei voi nojata vain maajoukkueisiin. Seurajoukkueet ovat lajin arki, pelaajakehityksen ympäristö ja paikallisen yleisösuhteen perusta. Jos kansainvälisiä seurajoukkueturnauksia kehitetään järkevästi, ne voivat antaa suomalaisille seuroille lisää näkyvyyttä, pelaajille kovempia otteluita ja lajille uudenlaista tarinaa. Mutta myös tässä kustannukset ratkaisevat. Turnausmallien pitää olla sellaisia, että osallistuminen ei ole vain muutaman varakkaimman ruotsalaisseuran mahdollisuus. Jääpallo tarvitsee rehellisen tilannekuvan MM-tauko ei saa jäädä pelkäksi tiedotteeksi. Se on lajin yhteinen tilannekuva. Jääpallo on hieno, vauhdikas ja historiallinen laji, mutta kansainvälisesti se on liian riippuvainen muutamasta maasta. Jos Suomi, Ruotsi ja Norja eivät pysty tai halua osallistua taloudellisista syistä, koko A-tason MM-järjestelmä pysähtyy. Se kertoo rakenteellisesta haavoittuvuudesta. Suomalaisen jääpallon kannalta nyt tarvitaan rehellisyyttä ja päätöksiä. Haluammeko olla jatkossakin kansainvälinen huippumaa? Haluammeko rakentaa pelaajille polun, jossa MM-kisat ovat todellinen tavoite? Haluammeko kehittää olosuhteita niin, että Suomi ei vain osallistu, vaan myös järjestää ja johtaa kehitystä? Jos vastaus on kyllä, tarvitaan enemmän kuin juhlapuheita. Tarvitaan rahoitusmalli, olosuhdestrategia, vahva maajoukkueohjelma ja aktiivinen vaikuttaminen FIB:n tulevaan turnausmalliin. Tauko voi olla uhka – tai mahdollisuus Kausi 2026–2027 ilman miesten ja naisten A-tason MM-kisoja on jääpallolle vakava takaisku. Mutta se voi olla myös mahdollisuus, jos se pakottaa lajin uudistumaan. FIB:n työryhmällä on nyt suuri vastuu. Sen ei pidä vain miettiä, miten vanha järjestelmä saadaan takaisin käyntiin. Sen pitää kysyä, millainen kansainvälinen jääpallo voi selviytyä ja kasvaa 2030-luvulla. Suomen on oltava tässä keskustelussa mukana aktiivisesti. Ei sivustaseuraajana, vaan maana, jolla on historiaa, osaamista ja edelleen mahdollisuus olla jääpallon tulevaisuuden rakentaja. MM-kisojen tauko on pettymys. Mutta vielä suurempi pettymys olisi, jos siitä ei opittaisi mitään. Mitä MM-tauko merkitsee jääpallon olympiahaaveille? Jääpallolla on pitkään elänyt…

Toimitus

299
5
BandyLiigaUutiset

Oulunkylän tekojääradan kattaminen nousi jälleen esiin

Keskustelussa tarvitaan avoimuutta ja oikeita mittasuhteita Helsingin Sanomat uutisoi tänään Oulunkylän tekojääradan kattamishankkeesta uutena avauksena. Jääurheilun näkökulmasta asia on tärkeä ja kannatettava, mutta keskustelussa olisi syytä tuoda esiin myös se, että kyseinen vaihtoehto ei ole uusi. Oulunkylän tekojääradan kattaminen on ollut esillä jo vuosien ajan, mutta Helsingin kaupungin suunnitelmissa se ei ole tähän mennessä edennyt hyväksyttynä ratkaisuna. Helsingin Oulunkylän tekojäärata haluttaisiin kattaa, jotta jääpalloilijat, pikaluistelijat, luisteluseurat, koululaiset ja tavalliset kaupunkilaiset saisivat nykyistä säävarmemman harjoittelu- ja liikuntapaikan. Helsingin Sanomien mukaan hankkeen taustalla ovat muun muassa jääpalloseurat HIFK ja Vesta, Jääpalloliitto, Luisteluliitto, Jääkiekkoliitto ja Olympiakomitea. Kattamisen kustannusarvioksi on esitetty noin 10–15 miljoonaa euroa, kun viereiselle alueelle suunnitellun uuden jäähallin hinnaksi on arvioitu noin 40 miljoonaa euroa (vanha ollaan purkamassa). Ajatus on sinänsä hyvä ja jääurheilun näkökulmasta erittäin perusteltu. Katettu tekojäärata pidentäisi jääkautta, parantaisi harjoitteluolosuhteita ja loisi Helsinkiin tilan, joka palvelisi jääpallon lisäksi pikaluistelua, kaukalolajeja, koululaisluistelua ja yleisöluistelua. Kyse ei ole uudesta ideasta Oulunkylän tekojääradan kattamista ei voida pitää varsinaisesti uutena hankkeena. Se on ollut esillä jo pitkään erilaisissa keskusteluissa ja selvityksissä. Kun Oulunkylä ei ole edennyt kaupungin puolelta jääurheilun halliratkaisuna, luisteluväki on vuosien varrella joutunut esittämään myös muita mahdollisia sijainteja, kuten Mustikkamaata, Käpylän Velodromia, Pirkkolaa, Kivikkoa, Vuosaarta, Malmia, Myllypuroa ja Roihupeltoa. Nyt keskustelu on palannut jälleen Oulunkylään. Tässä ei ole mitään väärää. Oulunkylä on historiallisesti tärkeä jääpallon ja luistelun paikka. Tekojääradalla on pelattu jääpalloa vuosikymmeniä, ja alueella on valmis jääurheilun perinne. Mutta samalla olisi reilua sanoa ääneen, että kyse on vanhasta vaihtoehdosta, joka on ollut pitkään tiedossa, ei täysin uudesta avauksesta. Myös Bandyliiga.fi on aiemmin nostanut esiin, että Oulunkylän kaavaluonnos voi tehdä tekojään kattamisesta erittäin vaikeaa, jos alueelle suunnitellaan samanaikaisesti stadionia, asuntoja ja muita toimintoja. Oulunkylää ei kehitetä tyhjiössä Oulunkylän urheilupuiston tulevaisuus on laajempi kysymys kuin pelkkä tekojääradan kattaminen. Alueelle on kaavailtu myös Gnistanin jalkapallostadionia, asuntoja ja muuta kaupunkirakennetta. Siksi on ymmärrettävä, että päätöksenteko ei tapahdu vain yhden lajin tai yhden hankkeen näkökulmasta. Tärkeä kysymys on, miten Helsingin kaupunki haluaa kehittää Oulunkylän urheilupuistoa yhdessä alueen asukkaiden, seurojen ja muiden käyttäjien kanssa. Aiemmissa asukastilaisuuksissa jääpallon ääni ei ole ollut erityisen vahva. Paikalla on ollut jääpallon puolustajia, mutta kokonaisuutena asukkaiden kiinnostus on näyttänyt kohdistuvan muihin asioihin. Tämä on jääpalloväen kannalta karu mutta tärkeä havainto. Jos jääurheilun olosuhteita halutaan puolustaa, asia pitää pystyä perustelemaan myös niille kaupunkilaisille, jotka eivät itse seuraa jääpalloa tai pikaluistelua. Tenniskeskustelu kertoo mittasuhteista Helsingin Sanomien jutun jälkeen ensimmäisessä lukijakommentissa oltiin huolissaan Oulunkylän tenniskentistä. Kommentissa annettiin ymmärtää, että Helsingissä tenniskenttiä olisi vähän ja että niitä oltaisiin viemässä pois. Tässä kohtaa mittasuhteet on hyvä palauttaa keskusteluun. Helsingissä on julkisen kartta-aineiston mukaan noin 118 tenniskenttää, kun mukaan lasketaan sekä sisä- että ulkokentät. Helsingin kaupungin omilla sivuilla todetaan, että kaupungilla on noin 80 tenniskenttää eri liikuntapuistoissa. Lisäksi kaupungin mukaan kesäkaudella 2026 yli 20 ulkotenniskenttää on varattavissa Varaamo-palvelussa. Kun mukaan otetaan koko pääkaupunkiseutu, tenniskenttien määrä nousee noin kahteensataan. Vertailu jääurheiluun on pysäyttävä. Jääpallolle tai pikaluistelulle ei löydy koko Suomesta yhtään hallia. Helsingissä ulkotekojääkenttiä on käytännössä vain muutama, ja nekin ovat yhtä aikaa käytössä vain lyhyen talvikauden ajan, arviolta noin joulukuun puolivälistä helmikuun loppuun, jos sääolosuhteet sen sallivat. Kyse ei ole siitä, että tennis olisi jääpallon vastustaja. Ei tietenkään ole. Tennis on hieno laji ja tarvitsee omat olosuhteensa. Mutta jos Helsingissä on yli sata tenniskenttää ja koko pääkaupunkiseudulla lähes kaksisataa, samalla kun jääpallolla ja pikaluistelulla ei ole yhtään hallia koko Suomessa, keskustelussa olisi hyvä säilyttää oikeat mittasuhteet. Jääurheilun ongelma on säävarmuus Oulunkylän kattamisen ydin ei ole vain jääpallon kilpailutoiminta. Kyse on myös lasten ja nuorten luistelutaidosta, koululaisluistelusta, yleisöluistelusta, pikaluistelusta, harrasteliikunnasta ja siitä, säilyykö Helsingissä aito mahdollisuus harrastaa perinteisiä jääurheilulajeja. Ilmastonmuutos tekee Etelä-Suomen talvista entistä epävarmempia. Ulkotekojäiden kaudet lyhenevät, jäädytys vaikeutuu ja sääolosuhteet vaihtelevat. Jos jääurheilulle ei rakenneta säävarmoja olosuhteita, kyse ei ole vain yksittäisten seurojen ongelmasta, vaan koko luistelukulttuurin kaventumisesta. Tässä mielessä katettu tekojäärata voisi olla Helsingille enemmän kuin urheilupaikka. Se voisi olla jääurheilun “uimahalli” — matalan kynnyksen paikka, jossa kaupunkilaiset pääsevät jäälle säästä riippumatta. Kaupungilta tarvitaan selkeä linja Helsingin kaupungin näkökulmasta kysymys on vaikea. Oulunkylässä on monta päällekkäistä intressiä: jalkapallo, jääurheilu, asuminen, liikenne, asukkaiden arki, maisema, turvallisuus ja rakentamismääräykset. Siksi keskustelussa ei pidä tyytyä vastakkainasetteluun. Ei riitä, että sanotaan kattamisen olevan mahdotonta valaisinpylväiden, tilanpuutteen tai maisemavaikutusten vuoksi. Mutta ei myöskään riitä, että todetaan kattamisen olevan hyvä idea ja oletetaan sen ratkaisevan kaiken. Tarvitaan avoin vertailu: Mitä Oulunkylään oikeasti mahtuu?Miten asuminen, stadion, tekojäärata ja muut liikuntapalvelut sovitetaan yhteen?Mitä palomääräykset, huoltoyhteydet ja rakennustekniikka tarkoittavat käytännössä?Mikä olisi kattamisen todellinen kustannus?Kuka sen maksaisi?Miten käyttövuorot jaettaisiin?Miten tavalliset kaupunkilaiset, koulut ja seurat hyötyisivät? Näihin kysymyksiin tarvitaan selkeät vastaukset. Suoraa puhetta tarvitaan enemmän Jääurheilun kannalta Oulunkylän tekojääradan kattaminen olisi merkittävä parannus. Se voisi olla kustannuksiltaan järkevämpi ratkaisu kuin uuden jäähallin rakentaminen, ja se palvelisi useita käyttäjäryhmiä yhtä aikaa. Mutta samalla on tärkeää puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Kyse ei ole uudesta ideasta. Kyse on pitkään esillä olleesta vaihtoehdosta, jota Helsingin kaupunki ei ole tähän mennessä vienyt eteenpäin hyväksyttynä ratkaisuna. Kyse ei myöskään ole vain jääpallosta. Kyse on koko Helsingin jääurheilun tulevaisuudesta. Jos Oulunkylä halutaan rakentaa uudella tavalla, päätös pitää tehdä avoimesti ja kokonaisuutta katsoen. Jos tekojääradan kattaminen ei kaupungin mielestä ole mahdollista, se pitää perustella uskottavasti. Jos se taas on mahdollista, se pitää ottaa vakavasti mukaan suunnitteluun ennen kuin alueen muut ratkaisut tekevät sen mahdottomaksi. Jääpallo ei tarvitse erivapauksia. Se tarvitsee reilun käsittelyn. Ja ennen kaikkea se tarvitsee sen, että keskustelussa puhutaan totta, katsotaan kokonaisuutta ja muistetaan mittasuhteet. Mitkä asiat ovat Oulunkylässä haasteena? Oulunkylän luisteluareenan kannalta keskeisimmät avoimet kysymykset liittyvät kaavaan, asuinrakentamisen läheisyyteen, palo- ja pelastusturvallisuuteen, meluun, huoltoliikenteeseen sekä siihen, miten alueen eri käyttäjät sovitetaan yhteen. Mikään näistä ei välttämättä ole ylitsepääsemätön este, mutta ne ovat asioita, joita ei voi ohittaa pelkillä yleisillä tavoitteilla tai hyvällä tahdolla. Jos Oulunkylään suunnitellaan samanaikaisesti asuntoja, jalkapallostadionia, tekojääradan kattamista ja muuta liikuntarakentamista, kokonaisuus täytyy ratkaista kaavallisesti, teknisesti ja taloudellisesti uskottavalla tavalla. Luisteluareenan toteutuminen riippuu lopulta siitä, löytyykö hankkeelle selkeä kaupungin hyväksyntä ja sellainen suunnitelma, joka täyttää rakentamisen, turvallisuuden, ympäristön ja alueen asukkaiden kannalta välttämättömät ehdot. Jos nämä kysymykset pystytään ratkaisemaan avoimesti ja uskottavasti, Oulunkylän kattaminen voi olla realistinen ja erittäin tarpeellinen hanke. Huom! Uutista Päivitetty 21:00 muutamalla paikalla (Mustikkamaata, Käpylän Velodromia, Pirkkolaa, Kivikkoa, Vuosaarta), johon luisteluareenaa…

Toimitus

143
0
BandyLiigaUutiset

Kevätkokous antoi jääpallolle mahdollisuuden

Nyt mitataan, muuttuuko puhe teoiksi… Aluksi on todettava selvästi: emme halua riidellä. Emme kirjoita näistä asioista siksi, että haluaisimme hyökätä ketään vastaan, repiä lajia rikki tai etsiä syyllisiä. Kirjoitamme siksi, että rakastamme jääpalloa. Juuri siksi näistä asioista on pakko puhua ääneen. Suomalainen jääpallo on antanut meille paljon. Se on kasvattanut pelaajia, valmentajia, toimijoita, vapaaehtoisia ja yhteisöjä. Se on tarjonnut elämyksiä, ystävyyksiä, pettymyksiä, voittoja ja tarinoita, joita ei voi mitata pelkillä lisenssiluvuilla tai sarjataulukoilla. Mutta juuri siksi meidän on uskallettava katsoa myös peiliin. On pakko herättää jääpallokansaa ymmärtämään, mitä olemme tehneet, mitä olemme jättäneet tekemättä — ja ennen kaikkea, mitä meidän olisi nyt tehtävä, jos haluamme, että lajilla on tulevaisuus Suomessa. Tämä ei ole hyökkäys liittoa, seuroja, yksittäisiä henkilöitä tai vapaaehtoisia vastaan. Tämä on hätähuuto lajin puolesta. Kevätkokouksen päätökset ja linjaukset antavat suomalaiselle jääpallolle mahdollisuuden. Mutta mahdollisuus muuttuu merkitykselliseksi vasta, jos sen ympärille syntyy yhteinen tahto, yhteinen suunta ja ennen kaikkea tekoja. Kevätkokouksen satoa Suomen Jääpalloliiton kevätkokous nosti pöydälle monta suomalaisen jääpallon kannalta tärkeää asiaa. Miesten Bandyliigan mitaliotteluiden vieminen Tampereelle, Suomen Cupin mahdollinen järjestäminen Oulunkylässä, Divarin kehittäminen Suomisarjaksi, nuorten sarjarakenteen uudistaminen sekä keskustelu tyttö- ja naisjääpallon tulevaisuudesta ovat kaikki aiheita, jotka ansaitsevat tulla käsitellyiksi vakavasti. Kevätkokouksen päätökset ja linjaukset ovat kuitenkin vasta alku. Varsinainen kysymys kuuluu: mitä tapahtuu syyskokouksessa ja sen jälkeen? Onnistuuko finaalipäivä Tampereella tällä kertaa? Ajatus Bandyliigan pronssiottelun ja finaalin pelaamisesta samana päivänä Tampereella puolueettomalla kentällä on kiinnostava. Se voisi oikein toteutettuna olla suomalaiselle jääpallolle kaivattu tapahtumallinen piristysruiske. Tampere on tapahtumakaupunki. Sijainti on monelle seuralle kohtuullinen, kaupunki osaa järjestää yleisötapahtumia ja puolueeton kenttä voisi parhaimmillaan nostaa finaalipäivän koko lajin yhteiseksi juhlaksi. Mutta kysymys kuuluu: onnistuuko se nyt? Muutama vuosi sitten vastaava ajatus oli jo pitkällä. Kevätkokouksessa asia eteni, mutta syyskokouksessa päätös kaatui. Taustalla oli seuroja, jotka arvioivat ennen kautta olevansa pelaajamateriaalinsa perusteella vahvasti finaalissa, eivätkä halunneet luopua mahdollisesta kotiedustaan. Lopulta yhteinen etu jäi seurakohtaisen laskelmoinnin jalkoihin. Tässä tullaan suomalaisen jääpallon ehkä suurimpaan kipukohtaan: sallitaanko lajissa edelleen “minä, minä” -ajattelu silloinkin, kun koko lajin tulevaisuus vaatisi yhteistä suuntaa? On täysin ymmärrettävää, että seurat ajavat omia etujaan. Se on osa urheilua. Mutta jos yhteisiä päätöksiä lähdetään kaatamaan sillä perusteella, että oma seura saattaa menettää yksittäisen edun, mennään vaaralliselle tielle. Vielä vakavampaa on, jos liittoa painostetaan tai jopa uhataan sarjasta vetäytymisillä. Sellainen toimintakulttuuri ei rakenna lajia, vaan murentaa sitä sisältäpäin. Finaalipäivä Tampereella voisi olla hieno mahdollisuus. Mutta se onnistuu vain, jos seurat hyväksyvät, että joskus koko lajin etu menee yksittäisen seuran lyhyen aikavälin edun edelle. Divarin kehittäminen on tärkeää – mutta nimenmuutos ei saa jäädä ainoaksi teoksi Divarin kehittäminen ja nimen palauttaminen Suomisarjaksi on ajatuksena kiinnostava. Alempi sarjataso tarvitsee selkeämmän roolin suomalaisessa jääpallossa. Se voisi olla tärkeä ponnahduslauta nuorille pelaajille, myöhään kehittyville pelaajille, paluumuuttajille ja seuroille, jotka eivät ole vielä valmiita Bandyliigaan. Samalla on pakko todeta, että tehtävä on vaikea. Pelaajamäärät ovat pienet, pitkät välimatkat rasittavat seuroja ja monilla joukkueilla arki pyörii hyvin ohuilla resursseilla. Sarjan kehittäminen ei tapahdu nopeasti pelkällä nimenvaihdolla. Tässä on myös pieni koominen sävy. Muutama vuosi sitten sarjaa haluttiin kehittää, ja nimeksi vaihdettiin Divari. Nyt sarjaa halutaan jälleen kehittää, ja nimeksi ollaan palauttamassa Suomisarjaa. Toivottavasti tällä kertaa kyse ei ole vain kyltin vaihtamisesta oven yläpuolelle. Jos Suomisarjasta halutaan oikeasti toimiva kehityssarja, tarvitaan selkeä suunnitelma. Tarvitaan sarjaohjelma, joka palvelee seuroja. Tarvitaan viestintää, näkyvyyttä, pelaajapolkuja ja konkreettisia tukitoimia. Tarvitaan myös seurojen sitoutumista siihen, että tämä sarjataso ei ole sivulause, vaan olennainen osa suomalaisen jääpallon tulevaisuutta. Nykyinen tilanne Divarissa – Mitä se on mahdollisesti Suomisarjassa? Kun Suomisarjan kehittämistä pohtii tarkemmin nykyisten joukkueiden kautta, haasteet tulevat nopeasti näkyviin. Tällä hetkellä sarjassa pelaavat HIFK 2, Kampparit/HKV, KooVee, Narukerä 2, PaSa Bandy ja Vesta. Paperilla joukkueita on siis kuusi, mutta kun kokonaisuutta purkaa tarkemmin, nähdään hyvin erilaisia lähtökohtia. HIFK 2 pohjautuu pitkälti Bandyliigan lopettaneisiin pelaajiin. Joukkueessa on paljon kokemusta, mutta keski-ikä lienee korkea, varmasti jopa yli 50 vuoden. Moni pelaa ennen kaikkea rakkaudesta lajiin ja hyvässä hengessä, enemmän huvikseen kuin nousutavoitteiden kautta. Kampparit/HKV taas on pitkälti pääkaupunkiseudulle muuttaneiden pelaajien kaveriporukka. Se on arvokas yhteisö, mutta ei ainakaan nykyisellään varsinainen seurakehityksen malli, jonka ympärille rakennettaisiin nopeasti uutta Bandyliiga-ehdokasta. Joukkuetta on täydennetty myös Kamppareiden ikämiehillä, mikä kertoo enemmän pelaajapulan realiteeteista kuin laajasta kasvupolusta. KooVee on sen sijaan mielenkiintoinen tapaus. Tampereella on jääpallohistoriaa, sijainti on hyvä ja Tuomas Hopun sekä muiden aktiivisten toimijoiden avulla KooVee voisi oikeasti kasvaa kohti Bandyliigan portteja. Se ei tapahdu hetkessä, mutta potentiaalia on selvästi enemmän kuin monessa muussa ympäristössä. Narukerä 2 muistuttaa monella tavalla HIFK 2:ta. Se tarjoaa tärkeän pelipaikan kokeneille pelaajille ja seuran laajemmalle toiminnalle, mutta on vaikea nähdä sitä itsenäisenä nousuprojektina. PaSa Bandy on toinen kiinnostava seura. Siinä voisi olla mahdollisuuksia kehittyä ajan kanssa kohti Bandyliigan portteja, jos toiminta saadaan kunnolla putkeen. Tarvitaan pelaajia, taustavoimia, harjoitteluolosuhteita, pitkäjänteisyyttä ja ennen kaikkea selkeä urheilullinen suunta. Vesta puolestaan vaikuttaa toistaiseksi enemmän ikämiesporukalta kuin kilpajoukkueelta. Helsingissä ei tällä hetkellä yksinkertaisesti näytä olevan niin paljon aikuispelaajia, että Vesta voisi nopeasti vahvistua vakavasti otettavaksi sarjanousijaksi. Seuran painopiste on ymmärrettävästi junioreissa, mikä on arvokasta työtä. Mutta siinäkin on haasteensa: kun juniorit kasvavat teini-ikään, parhaat tai ne harvat, jotka jatkavat lajin parissa, siirtyvät helposti Botnian tai HIFK:n riveihin. Kun tämän kaiken laittaa yhteen, Suomisarjan kehittäminen näyttää ainakin lyhyellä aikavälillä erittäin vaikealta. Tämä ei tarkoita, etteikö sarjaa pitäisi kehittää. Päinvastoin. Juuri siksi siitä pitää puhua rehellisesti. Suomisarjalla voisi olla tärkeä rooli suomalaisessa jääpallossa, mutta se ei synny pelkällä nimenvaihdolla eikä juhlapuheilla. Se vaatii seuroilta todella suurta muutosta. Tarvitaan joukkueita, joilla on muutakin kuin ottelupäivän kokoonpano. Tarvitaan harjoitustoimintaa, junioripolkua, taustahenkilöitä, paikallista näkyvyyttä, pelaajahankintaa ja ennen kaikkea halua rakentaa jotain pysyvää. On myös pakko todeta, että jos jo Bandyliigaseurojen kanssa yhteisen suunnan löytäminen on usein haastavaa, ei ole helppo uskoa, että Suomisarjan kehittäminen tapahtuisi nopeasti ja kivuttomasti. Realismi ei kuitenkaan saa tarkoittaa luovuttamista. KooVeen ja PaSa Bandyn kaltaiset esimerkit antavat pientä toivoa. HIFK 2:n, Narukerä 2:n, Kampparit/HKV:n ja Vestan kaltaiset joukkueet puolestaan pitävät tärkeällä tavalla pelaajia mukana lajin parissa. Silläkin on arvoa. Ehkä Suomisarjan ensimmäinen tehtävä ei olekaan heti tuottaa uusia Bandyliiga-joukkueita, vaan pitää aikuispelaaminen hengissä, tarjota nuorille pehmeämpi askel kohti kovempia pelejä ja antaa uusille paikkakunnille mahdollisuus rakentaa toimintaa rauhassa. Jos tämä ymmärretään, Suomisarjalla voi olla tulevaisuus. Mutta silloin…

Toimitus

307
1
BandyLiigaUutiset

Parviainen jatkaa liiton puheenjohtajana

Liittohallituksen kokoonpano & tulevaisuus turvattava… Suomen Jääpalloliiton kevätkokouksen henkilövalinnat eivät tuoneet suurta muutosta liittohallituksen kokonaisuuteen. Antti Parviaisen jatko puheenjohtajana oli yksimielinen ratkaisu, ja samalla hallitukseen saatiin kaksi uutta nimeä, Kimmo Huotelin, Mikkeli ja Tuomas Virén, Porvoo. Ilari Hepola jatkaa hallituksessa uutena kautena. Vaikka muutokset jäivät lopulta melko vähäisiksi, on uudelle liittohallitukselle syytä antaa työrauha ja mahdollisuus osoittaa, mihin se pystyy. Jääpallo tarvitsee nyt ennen kaikkea tekoja, yhteistyötä ja selkeää suuntaa tulevaa kautta varten. Pientä huolta meidän näkökulmasta katsottuna Yksi perusteltu huolenaihe liittyy myös median ja toimittajakentän tuntemukseen. Riku Rinnekangas ja Joni Hildén ovat ainakin BandyliigaToimituksen suuntaan olleet niitä henkilöitä, joiden kautta yhteydenpito, asioiden selvittäminen ja tiedonvälitys ovat näkyneet konkreettisimmin. Heidän poistumisensa hallituksesta kaventaa väistämättä sitä kokemusta ja kontaktipintaa, jota liitolla on ollut mediaan ja jääpallon näkyvyyden rakentamiseen. Tämä ei tarkoita, etteikö uusi hallitus voisi onnistua. Mutta se tarkoittaa, että viestinnän, median kanssa toimimisen ja toimittajien tarpeiden ymmärtämisen merkitys korostuu entisestään. Lajille, joka tarvitsee lisää näkyvyyttä, yleisöä, kumppaneita ja uskottavuutta, median tuntemus ei ole sivuasia vaan keskeinen osa lajityötä. Uuden hallituksen olisikin tärkeää nopeasti määritellä, kuka tai ketkä vastaavat yhteydenpidosta mediaan, sarjojen viestinnästä ja lajia koskevan tiedon aktiivisesta jakamisesta. Jos tätä roolia ei oteta selkeästi haltuun, vaarana on, että jääpallon jo ennestään rajallinen näkyvyys kapenee entisestään. BandyliigaToimituksen näkökulmasta toive ei ole kritisoida henkilövalintoja, vaan muistuttaa siitä, että jääpallo tarvitsee nyt enemmän, ei vähemmän, avointa ja asiantuntevaa viestintää. Uudelle hallitukselle on syytä antaa mahdollisuus, mutta samalla on lupa odottaa, että median ja toimittajien kanssa tehtävä yhteistyö nostetaan yhdeksi konkreettiseksi painopisteeksi heti toimikauden alussa. Uudelle hallitukselle annettava mahdollisuus… Samalla on todettava, että uudet hallituksen jäsenet voivat tuoda mukanaan uutta energiaa, näkökulmia ja toimintatapoja. Se on aina mahdollisuus, jos hallitus pystyy toimimaan yhtenäisesti ja avoimesti seurojen, sarjojen, pelaajien sekä muiden jääpallotoimijoiden suuntaan. Nyt odotukset kohdistuvat siihen, että järjestäytymiskokous pidetään nopeasti ja vastuualueet kerrotaan selkeästi. Jääpalloväen kannalta tärkeintä on, että hallitus näkyy, kuuntelee ja viestii aktiivisesti. Tuleva kausi tarvitsee vahvaa valmistelua, eikä suomalaisella jääpallolla ole varaa epäselvyyteen tai passiivisuuteen. Annetaan siis uudelle liittohallitukselle mahdollisuus. Samalla toivotaan, että se lunastaa luottamuksen avoimella viestinnällä, konkreettisilla teoilla ja aidolla halulla viedä lajia eteenpäin. Puheenjohtaja Antti Parviaisen rooli & tulevaisuus Puheenjohtaja Antti Parviaisen roolia voi tarkastella nyt kahdesta näkökulmasta: jatkuvuuden ja vastuun kautta. Parviaisen yksimielinen jatkovalinta kertoo siitä, että seurat eivät ainakaan kevätkokouksessa halunneet lähteä vaihtamaan puheenjohtajaa. Se antaa hänelle työrauhan, mutta samalla myös selkeän vastuun. Nyt ei riitä, että liittohallitus kokoontuu ja hoitaa sääntömääräiset asiat. Puheenjohtajan pitää johtaa suuntaa, kirkastaa tavoitteet ja varmistaa, että päätökset muuttuvat käytännön teoiksi. Suomalainen jääpallo on tilanteessa, jossa pelkkä hallinnollinen jatkuvuus ei riitä. Laji tarvitsee kasvua, näkyvyyttä, uskottavuutta ja ennen kaikkea taloudellista realismia. Tässä Parviaisen rooli on keskeinen: hänen pitää olla sekä kokoava johtaja että aktiivinen suunnannäyttäjä. Ensimmäinen tehtävä on liittohallituksen selkeä järjestäytyminen. Jokaiselle hallituksen jäsenelle pitäisi antaa konkreettinen vastuualue: talous, viestintä, kilpailutoiminta, seurayhteistyö, junioritoiminta, erotuomaritoiminta, olosuhteet ja kumppanuudet. Jos vastuut jäävät epäselviksi, tekeminen jää helposti puheen tasolle. Toinen tehtävä on avoimempi viestintä. Seurojen, median ja jääpalloväen pitää tietää, mitä liitossa tehdään, kuka vastaa mistäkin ja mihin suuntaan lajia viedään. Tämä korostuu erityisesti nyt, kun hallituksesta poistui henkilöitä, jotka ovat olleet näkyviä käytännön asioiden hoidossa ja yhteydenpidossa. Kolmas tehtävä on talouden nostaminen aivan toiminnan ytimeen. Jääpalloliiton taloutta ei saada tasapainoon yksittäisellä tempulla, vaan se vaatii usean asian samanaikaista tekemistä. Miten talous saadaan balanssiin? Liiton on ensin tunnustettava talouden todellinen tilanne avoimesti. Pitää tietää tarkasti, mistä rahat tulevat, mihin ne menevät, mitkä kulut ovat välttämättömiä ja mitkä menot eivät enää palvele lajin kehittämistä. Ilman rehellistä tilannekuvaa ei voi tehdä uskottavaa suunnitelmaa. Sen jälkeen tarvitaan 12–24 kuukauden talouden tasapainottamisohjelma. Sen pitäisi sisältää ainakin nämä asiat: 1. Kulurakenne läpinäkyväksi Liiton pitää käydä kaikki kulut läpi: hallinto, matkakulut, kokouskulut, kilpailutoiminnan kustannukset, maajoukkuetoiminta, viestintä, järjestelmät ja tapahtumat. Kysymys ei saa olla vain siitä, mistä leikataan, vaan siitä, mikä tuottaa lajille arvoa. 2. Tulopohjaa on laajennettava Jääpallo ei voi nojata vain jäsenmaksuihin, seuramaksuihin, avustuksiin ja vanhoihin malleihin. Tarvitaan uusia kumppanuuksia, tapahtumatuottoja, yritysyhteistyötä, digitaalisia näkyvyyspaketteja ja mahdollisesti myös tukijäsen- tai kannatusmalli lajin ystäville. 3. Kumppanimyynti ammattimaiseksi Liitolla pitäisi olla selkeä kumppanuuspaketti: mitä yritys saa näkyvyytenä, arvoina, tapahtumina, yhteisöllisyytenä ja vastuullisuutena. Nyt jääpallon vahvuuksia — perinteet, talvilaji, yhteisöllisyys, juniorit, paikallisuus ja kansainvälisyys — pitäisi osata myydä paremmin. 4. Bandyliigan näkyvyys tuotteeksi Sarjan näkyvyys on talouden kannalta kriittinen asia. Jos Bandyliigalla ei ole selkeää media- ja sisältöstrategiaa, sponsoreille on vaikea perustella arvoa. Otteluennakot, tulospalvelu, videot, haastattelut, someklipit, ottelulähetykset ja tarinat pelaajista pitää rakentaa osaksi myytävää kokonaisuutta. 5. Maajoukkuetoiminnan kustannukset realistisiksi Maajoukkueet ovat tärkeitä, mutta niiden talous pitää mitoittaa kantokyvyn mukaan. Kaikki kansainvälinen toiminta pitää budjetoida ennakkoon niin, ettei se synnytä jälkikäteen yllätyksiä seuroille, pelaajille tai liitolle. 6. Seurojen kanssa yhteinen talouslinja Liitto ei saa näyttäytyä seuroille pelkkänä maksujen kerääjänä. Seurojen pitää nähdä, mitä ne saavat vastineeksi. Jos maksuja nostetaan, samalla pitää pystyä osoittamaan konkreettinen hyöty: parempi sarjatuote, parempi viestintä, parempi tuki junioritoimintaan, parempi erotuomaritoiminta tai paremmat olosuhdehankkeet. 7. Olosuhdehankkeet osaksi strategiaa Jääpallon talous ei parane pysyvästi, jos olosuhteet eivät kehity. Hallit, tekojäät ja harjoitusolosuhteet vaikuttavat harrastajamääriin, ottelutapahtumiin, kauden pituuteen ja lajin houkuttelevuuteen. Puheenjohtajan pitäisi ottaa aktiivinen rooli olosuhdevaikuttamisessa yhdessä kaupunkien, seurojen ja yksityisten toimijoiden kanssa. Parviaisen johtajuuden tärkein testi & mittarit Parviaisen suurin testi ei ole se, miten hyvin hän johtaa kokouksia. Suurin testi on se, pystyykö hän muuttamaan liiton toimintakulttuuria. Tarvitaan vähemmän suljettua hallintoa ja enemmän avointa tekemistä. Vähemmän sisäpiirimäisyyttä ja enemmän yhteistyötä. Vähemmän reagointia ja enemmän ennakointia. Jos talous halutaan balanssiin, puheenjohtajan pitää johtaa kolmea asiaa yhtä aikaa: kulukuria, tulonhankintaa ja luottamuksen palauttamista. Ilman luottamusta seurat eivät sitoudu. Ilman näkyvyyttä yritykset eivät kiinnostu. Ilman suunnitelmaa talous ei korjaannu. Suomalainen jääpallo tarvitsee nyt johtajuutta, joka näkyy arjessa. Lajin talous, näkyvyys, viestintä ja olosuhteet vaativat konkreettisia tekoja, eivät vain hyviä aikomuksia. Parviaisen ja uuden liittohallituksen tärkein tehtävä olisi muuttaa isot puheet mitattaviksi tavoitteiksi. Jos mittareita ei aseteta, myöhemmin ei voida rehellisesti sanoa, onko menty eteenpäin vai vain selitetty samoja ongelmia uudelleen. Antti Parviaisella on nyt mahdollisuus osoittaa, että jatkuvuus ei tarkoita paikallaan pysymistä. Jääpallo tarvitsee suunnan, joka näkyy seuroille, pelaajille, medialle, kumppaneille ja kannattajille. LiittoHallituksen kokoonpano jatkossa Jääpallo tarvitsee näkyvyyttä, selkeää johtamista ja yhteistyötä. Lajin asema ei vahvistu itsestään, vaan se…

Toimitus

329
4
BandyLiigaUutiset

Viisi vuotta samaa viestiä

Kuka jääpallossa lopulta herää? Olemme kirjoittaneet jääpallon näkyvyydestä, uutisoinnista ja viestinnän merkityksestä jo viiden vuoden ajan. Emme kerran, emme kahdesti, vaan toistuvasti. Viesti on ollut koko ajan sama: jos jääpallo ei itse kerro tarinaansa, kukaan muukaan ei sitä tee. Ja mitä on tapahtunut? Käytännössä ei mitään sellaista, mikä olisi muuttanut lajin suuntaa. Hiljainen kuolema uutisoinnissa jatkuu. Seurojen kotisivut hiljenevät, liiton viestintä ei tavoita riittävästi, otteluiden ympärille ei rakennu tarinaa, pelaajia ei nosteta esiin, taustahenkilöt jäävät näkymättömiksi ja lajin arki katoaa suurelta yleisöltä. Samalla valtamedian kiinnostus jääpalloon on valunut lähes nollaan. Tätä ei voi enää selittää pelkästään sillä, että media ei ymmärrä jääpalloa. Meidän on uskallettava sanoa ääneen myös se toinen puoli: jääpallo ei ole antanut medialle riittävästi syitä kiinnostua. Jos laji näyttää ulospäin hiljaiselta, hajanaiselta ja vaikeasti löydettävältä, miksi kukaan ulkopuolelta käyttäisi siihen aikaa? Jos loppupelien tiedot, henkilöuutiset, otteluennakot, sarjauutiset ja taustatarinat eivät löydy helposti, miten voimme odottaa, että media tarttuu niihin? Jos seurat ja liitto eivät itse pidä omaa lajiaan esillä, miten kukaan muu voisi nähdä sen elävänä ja kiinnostavana? Tämä on kivulias kysymys, mutta se on pakko kysyä. Jääpallo ei kuole yhdessä päivässä. Se ei sammu kerralla. Se kuihtuu hiljaa silloin, kun kukaan ei enää puhu siitä. Kun kukaan ei enää odota uutisia. Kun kukaan ei enää tiedä, mitä seuroissa tapahtuu. Kun nuoret pelaajat eivät näe itseään esillä. Kun yhteistyökumppanit eivät näe näkyvyyttä. Kun uudet harrastajat eivät löydä lajia. Kun media ei enää huomaa edes maajoukkueen päävalmentajan nimitystä. Juuri tästä olemme varoittaneet jo vuosia. Eikä kyse ole siitä, etteikö jääpallossa olisi sisältöä. Sitä on valtavasti. Meillä on historiaa, tunnetta, paikallisuutta, persoonia, nuoria pelaajia, maajoukkueita, seuratyötä, talkoolaisia, valmentajia, otteluita ja tarinoita, joita moni muu laji voisi kadehtia. Mutta niitä ei ole tuotu näkyviin riittävän määrätietoisesti. Siksi nyt ei enää riitä, että kokouksissa puhutaan yhteistyöstä ja lajin kehittämisestä. Nyt tarvitaan velvoittavia päätöksiä. Jokaisella Bandyliiga-seuralla ja liitolla pitäisi olla selkeä viestintävastuu. Jokaiselta toimijalta pitäisi edellyttää säännöllistä uutisointia. Ei siksi, että joku haluaa lisää tekstiä kotisivuille, vaan siksi, että ilman näkyvyyttä lajilla ei ole tulevaisuutta. Yksi uutinen viikossa jokaiselta seuralta ei olisi kohtuuton vaatimus. Se voisi olla pelaajahaastattelu, juniorikuuluminen, harjoituskauden tilanne, vapaaehtoisen esittely, yhteistyökumppanin nosto, otteluennakko, valmentajan kommentti tai tarina seuran arjesta. Kaiken ei tarvitse olla suurta. Tärkeintä on, että laji näyttää elävältä. Nyt se näyttää liian usein pysähtyneeltä. – Ja juuri se on vaarallista. On myös lopetettava ajattelu, jossa viestintä nähdään ylimääräisenä asiana, joka tehdään jos joku ehtii. Nykypäivän urheilussa viestintä on osa seuratoimintaa, osa varainhankintaa, osa juniorihankintaa, osa kumppanuuksia ja osa lajin uskottavuutta. Se ei ole koristelua. Se on elinehto. Viiden vuoden aikana on ollut riittävästi aikaa ymmärtää ongelma. Nyt ei enää tarvita lisää selityksiä. Tarvitaan tekoja. Kevätkokouspäivän ja tulevien päätösten yhteydessä olisi rehellistä kysyä: kuka ottaa vastuun siitä, että jääpallon ääni kuuluu jatkossa paremmin? Kuka tekee viestinnästä mitattavan tavoitteen? Kuka huolehtii, että liiton ja seurojen sivut eivät ole hiljaisia hautausmaita vaan eläviä ikkunoita lajiin? Kuka varmistaa, että maajoukkueuutiset, sarjauutiset, loppupelit, pelaajatarinat ja seurakuulumiset löytävät tiensä yleisön ja median eteen? Vastaus ei voi olla: joku muu. Jääpallon on itse päätettävä, haluaako se tulla nähdyksi. Ja jos haluaa, sen on alettava toimia sen mukaisesti. Me olemme kirjoittaneet tästä viisi vuotta. Emme ilkeydestä, emme vastustamisen halusta, vaan siksi, että välitämme lajista. Siksi, että näemme vaaran. Siksi, että uskomme yhä, että suunta voidaan kääntää. Mutta usko ei yksin riitä. Jos mitään ei tehdä, hiljaisuus jatkuu. Ja hiljaisuus on lopulta kovin ääni, jonka laji voi itsestään antaa. Nyt jääpallon on herättävä — ei puheissa, vaan teoissa.

Toimitus

205
1
BandyLiigaUutiset

Jääpalloliiton kevätkokouspäivä käynnissä

Lajin tulevaisuus yhteisen pohdinnan alla Suomen Jääpalloliiton kevätkokouspäivä on käynnistynyt ajankohtaisilla asioilla ja lajin tulevaisuuden kannalta tärkeillä keskusteluilla. Päivän aikana esillä ovat muun muassa Suomen Jääpalloliiton tulevaisuuden näkymät, kauden 2026–2027 sarjat, ilmoittautumisaikataulu, taloudelliset määräykset sekä Bandyliigan finaali 2027. Iltapäivällä ohjelmassa on varsinainen Suomen Jääpalloliiton kevätkokous sekä kauden parhaiden palkitseminen. Kokouksen keskeisiä päätöskohtia ovat vastuuvapauden myöntäminen liittohallitukselle ja muille tilivelvollisille, liiton puheenjohtajan valinta erovuoroisen Antti Parviaisen tilalle sekä liittohallituksen jäsenten valinta erovuoroisten Ilari Hepolan, Joni Hildénin ja Riku Rinnekankaan tilalle. Lisäksi valitaan kurinpitolautakunnan jäsenet. Päivän päätöksiä odotetaan mielenkiinnolla. Bandyliiga.fi seuraa kokouspäivän etenemistä ja uutisoi päätöksistä heti, kun ne ovat selvillä. Kevätkokouspäivä osuu hetkeen, jossa suomalainen jääpallo tarvitsee ennen kaikkea yhteistä tahtoa. Olemme aikaisemminkin kirjoittaneet siitä, että nyt on viimeinen hetki suunnata yhteinen tarmo lajin eteen. Jääpallo ei kaipaa lisää raja-aitoja, omiin poteroihin vetäytymistä tai ajattelua, jossa vain oma joukkue, oma seura tai oma etu ratkaisee. Laji tarvitsee yhteistä suuntaa, avoimuutta ja halua rakentaa myös muiden kuin oman lähipiirin onnistumista. Jääpallossa puhutaan usein kauniisti yhteistyöstä ja lajin puolesta toimimisesta. Silti arjessa on liian usein nähtävissä, että todellisuus ei aina vastaa puheita. Tämä ei ole syytös yksittäisiä ihmisiä kohtaan, vaan laajempi kysymys koko lajiyhteisölle: pystymmekö muuttamaan suuntaa yhdessä? Suomalaisella jääpallolla on hieno historia. Se on kasvattanut huippupelaajia, seuratoimijoita, valmentajia, vapaaehtoisia ja kokonaisia paikkakuntia, joille laji on merkinnyt paljon enemmän kuin pelkkää urheilua. Mutta menneisyys ei yksin riitä kantamaan tulevaisuuteen. Tarvitaan tekoja, päätöksiä ja ennen kaikkea tahtoa katsoa pidemmälle kuin seuraavaan otteluun, seuraavaan sarjakauteen tai omaan seuraan. Päivän aikana kokousväeltä on tihkunut ajatuksia myös jääpallon levittämisestä uusille paikkakunnille. Se on rohkaiseva viesti. Erityisesti Tompalle, joka on ollut yksi ahkerimmista kommentoijistamme ja pitänyt tätä aihetta sinnikkäästi esillä, voidaan todeta: viestiäsi on kuultu. Hienoa, mikäli tähän nyt oikeasti yhdessä keskitytään. Lajin näkyvyyden tila kertoo kuitenkin karua kieltä. Eilen julkaistu uusi miesten maajoukkueen päävalmentaja ja taustaryhmä ovat saaneet näkyvyyttä käytännössä vain Porin alueen omassa mediassa, Satakunnan Kansassa. Muu valtakunnallinen media ei ole tarttunut aiheeseen, vaikka tarinassa olisi paljon kiinnostavaa: entinen huippupelaaja siirtyy Suomen jääpallomaajoukkueen päävalmentajaksi ja ottaa vastuulleen lajin näkyvimmän urheilullisen tehtävän. Tähänkö jääpalloperhe tyytyy? Kenen tehtävä on parantaa jääpallon näkyvyyttä? Onko se median vastuulla, jos media ei enää tartu lajiin, jonka se kokee liian pieneksi tai lähes kadonneeksi? Vai onko vastuu ennen kaikkea meillä itsellämme — seuroilla, liitolla, toimijoilla, kannattajilla ja kaikilla niillä, jotka yhä uskovat tähän hienoon lajiin? Vastaus lienee lopulta selvä. Jos me emme itse kerro jääpallon tarinoita, nosta onnistumisia esiin ja rakenna lajille näkyvyyttä, ei kukaan muukaan tee sitä puolestamme. Tänään kokousväellä on mahdollisuus antaa suuntaa tulevaan. Päivän päätökset eivät yksin ratkaise kaikkea, mutta ne voivat olla alku paremmalle. Toivottavasti kevätkokouspäivästä jää käteen muutakin kuin pöytäkirjamerkintöjä. Toivottavasti se antaa signaalin siitä, että jääpallossa halutaan aidosti kääntää suuntaa. Hieno laji. Hieno menneisyys. Nyt kysymys kuuluu: pystymmekö yhdessä tekemään myös tulevaisuudesta hienon?

Toimitus

115
0
BandyLiigaUutiset

Muistokirjoitus: Tapio Siniaalto

Jääpalloyhteisö on saanut suru-uutisen. Pitkän taistelun jälkeen syöpä vei voiton legendaarisesta jääpalloerotuomarista Tapio Siniaallosta. Tapio teki pitkän ja kunnioitettavan elämäntyön jääpallon parissa. Hän toimi kansainvälisenä erotuomarina vuosina 1997–2007, yhteensä 11 kauden ajan. Kansallisella tasolla hän vihelsi ansiokkaasti peräti 25 vuoden ajan. Tapion panos suomalaiseen jääpallotuomaritoimintaan oli merkittävä, ja hänen osaamisensa, rauhallisuutensa sekä omistautumisensa jättivät pysyvän jäljen lajiin. Tapio Siniaalto toimi myös JVek:n johtokunnassa puheenjohtajana kolmena kautena vuosina 2004–2006. Hänen arvostuksestaan kertoo myös se, että hänelle myönnettiin Kultainen pilli 14.10.1995. Itselleni jäi Tapioista lämmin ja arvostava muisto. Sain aikoinani kerran vaihtaa hänen kanssaan ajatuksia jääpallotuomaritoiminnasta ja sen kehittämisestä. Keskustelusta jäi hyvä mieli – sellainen tunne, että olin saanut puhua ihmisen kanssa, joka todella välitti lajista, sen ihmisistä ja sen tulevaisuudesta. Tapion perintö elää vahvasti myös hänen poikiensa kautta. Harri ja Keijo ovat jatkaneet isänsä jalanjäljissä – tai ehkä jääpallon hengessä voisi sanoa luistinten terävin vedoin – Bandyliigan tuomareina. Molemmat ovat hienoja herrasmiehiä, joista isä on varmasti ollut ylpeä. Ja saa olla edelleen. Tänään viestittelin Harrin kanssa päivän mittaan ja välitin hänelle lämpimät osanotot sekä voimia surun keskelle koko jääpalloväen puolesta. Tapio viheltää nyt siellä, missä moni jääpalloilija jo pelaa ilman huolia, ilman kipuja ja ilman murheita. Siellä jää on varmasti kirkas, peli rehtiä ja pillin ääni yhtä varma kuin ennenkin. Koko BandyliigaToimitus ottaa lämpimästi osaa Tapion läheisten, perheen, ystävien ja koko jääpalloyhteisön suruun. Tapion muistotilaisuutta vietettiin tänään lämpimissä merkeissä läheisten kesken. Vaikka jäähyväiset ovat ennen kaikkea perheen ja lähimpien yhteinen hetki, uskomme ja toivomme, että myös huomisessa Jääpalloliiton kevätkokouksessa Tapion muistoa kunnioitetaan hiljaisella hetkellä. Se olisi arvokas ele ihmiselle, joka antoi lajille niin paljon – vuosikymmenten työn, osaamisen ja sydämensä. Lämmin kiitos, Tapio. Muistosi elää jääpallossa. Pasi Virtanen päätoimittaja

Toimitus

1691
0
BandyLiigaUutisetJääpalloliitto tiedottaa

Yllätysvalinta Suomen maajoukkueen päävalmentajaksi

Ville Aaltonen aloittaa uuden luvun Ari Holopaisen jälkeen Suomalainen jääpallo saa uuden, mutta monella tavalla tutun kasvon miesten maajoukkueen peräsimeen. Pitkän ja menestyksekkään pelaajauransa päättänyt porilaislegenda Ville Aaltonen siirtyy Suomen miesten jääpallomaajoukkueen päävalmentajaksi. Aaltonen astuu tehtävään innostuneena, mutta jalat tukevasti maassa. Vaikka rooli on uusi, jääpallon arki, vaatimustaso ja kansainvälinen ympäristö ovat hänelle vuosien varrelta erittäin tuttuja. – Totta kai odottavin mielin. On hienoa hypätä tuollaiseen rooliin, eikä tämä tehtävä kuitenkaan ihan pystymetsästä tule. Olen ollut pitkään mukana jääpallon eri ympäristöissä ja saanut kokemusta monesta roolista, Aaltonen kertoo. Aaltosen ympärille on rakentunut kokenut ja monipuolinen taustaryhmä. Apuvalmentajaksi tulee Pekka Hiltunen, jolla on vahvaa kokemusta juniorimaajoukkueista ja kansainvälisestä jääpallosta. Joukkueen uudeksi GM:ksi on valittu Tommi Heikkilä, entinen porilainen jääpalloilija, joka tuo mukanaan osaamista myös yritysmaailman johtotehtävistä. Uutena joukkueenjohtajana aloittaa Aleksi Vihtilä. Fysiikkavalmennuksesta vastaa Juha-Matti Aaltola, ja huollossa jatkaa tuttuun tapaan Peter Tukiainen. – Olen saanut kasaan juuri sellaisen tiimin kuin halusin. Kaikki tuovat omalla osaamisellaan paljon kokonaisuuteen, ja sitä kautta pystymme keskittymään ydinasioihin, Aaltonen sanoo. Päävalmentajapestin julkistaminen tuli vain muutamaa päivää sen jälkeen, kun Aaltonen ilmoitti päättävänsä pelaajauransa. Päätöksillä oli luonnollisesti yhteys, vaikka pelaaminen olisi ehkä voinut vielä jatkua. – Pelaajaura olisi ehkä voinut vielä jatkua, jos olisi löytynyt se viimeinen kipinä, mutta viime kauden jälkeen tuli tunne, että nyt on aika puhaltaa ulos. En oikeastaan enää ajatellut jatkavani pelaamista. Aaltonen ei siirry valmennukseen tyhjästä. Hän on suorittanut Ruotsin Elitserienin korkeimman valmentajatutkinnon, joka vaaditaan pääsarjatasolla valmentamiseen. Lisäksi hän on toiminut lukiovalmentajana, valmentanut U19-maajoukkuetta ja ollut neljän kauden ajan mukana Narukerän valmennustiimissä. Pitkä pelaajaura tuo mukanaan myös arvokasta ymmärrystä nykyisestä pelaajasukupolvesta. Moni maajoukkuepelaaja on Aaltoselle tuttu joko joukkuekaverina, vastustajana Ruotsin vuosilta tai kotimaisesta Bandyliigasta. – Tunnen paljon pelaajia jo entuudestaan. Osa on vanhoja joukkuekavereita ja osa tuttuja vastustajia. Maajoukkueessakin ehdin vielä pelata joidenkin nykyisten pelaajien kanssa. Aaltonen näkee suomalaisen jääpallon tulevaisuudessa paljon hyvää. Ruotsissa pelaa yhä suomalaisia merkittävissä rooleissa, ja juniorimaajoukkueista on nousemassa lupaavia pelaajia kohti aikuisten tasoa. – Kilpailu pelipaikoista varmasti kovenee tulevina vuosina, Aaltonen arvioi. Pelillisesti uusi päävalmentaja ei lähde mullistamaan kaikkea kerralla. Hänen mukaansa suomalaisen maajoukkueen on pysyttävä mukana nykyjääpallon vauhdissa ja tiiviydessä, mutta ratkaisut rakennetaan aina pelaajamateriaalin kautta. – En usko, että mitään isoja linjanmuutoksia on tulossa. Nykyjääpallo on vauhdikasta ja tiivistä pelaamista, ja siinä meidänkin pitää pysyä mukana. Suomen maajoukkueella on näillä näkymin edessään välivuosi arvokisoista. Se tekee jokaisesta tapahtumasta entistä tärkeämmän. Aaltonen haluaa, että maajoukkueeseen tuleminen tuntuu pelaajista aina erityiseltä. – Maajoukkueessa jokainen tapahtuma pyritään pitämään erityisenä, koska ne ovat pelaajille aina kauden kohokohtia. Haluamme valmennustiimin kanssa tehdä joka kerta parhaamme Suomen maajoukkueen eteen. Omassa valmennusfilosofiassaan Aaltonen näkee yhdistelmän suomalaisuutta ja Ruotsissa opittuja vaikutteita. Hän korostaa selkeyttä, yhteistyötä ja pelaajien osallistamista. – En ole mikään ehdoton auktoriteetti. Ehkä minussa yhdistyy suomalainen suoraviivaisuus ja ruotsalainen pehmeys. Minulla on totta kai omat näkemykseni, mutta pyrin myös sopeutumaan tilanteisiin. Pelaajilla on todella paljon tietotaitoa, jota pyritään saamaan esiin, ja heillä on tärkeä osa koko prosessia. Ville Aaltosen uusi luku suomalaisessa jääpallossa alkaa vahvalta pohjalta: kokemuksella, intohimolla ja aidolla halulla viedä Suomen maajoukkuetta eteenpäin. Pelaajana hän jätti jälkensä suomalaiseen jääpalloon. Nyt sama työ jatkuu uudessa roolissa, sinivalkoisen joukkueen penkin takana. BandyliigaToimitus onnittelee valinnasta, ja tsemppiä uusiin kuvioihin koko taustatiimille!

Toimitus

148
0
BandyLiigaUutiset

Teemu Laitinen jatkaa HIFK-Bandyn päävalmentajana

HIFK:n kehitys Laitisen aikana on ollut selvästi nousujohteista. Bandyliigassa neljänneksi toista kertaa peräkkäin sijoittunut HIFK-Bandy jatkaa tutun päävalmentajan johdolla myös kaudella 2026–2027. Teemu Laitinen on toiminut joukkueen päävalmentajana nyt kolme kautta, ja tuleva kausi on hänelle neljäs HIFK-Bandyn peräsimessä. HIFK:n kehitys Laitisen aikana on ollut selvästi nousujohteista. Joukkue on pelannut kahtena edellisenä kautena ylemmässä jatkosarjassa, ja runkosarjasijoitus on parantunut Laitisen jokaisella päävalmentajakaudella. Päättyneellä kaudella HIFK-Bandy voitti runkosarjan, mutta mitalipeleissä aivan kirkkaimpaan menestykseen asti joukkue ei vielä yltänyt. – Prosessia viedään vielä eteenpäin. Me haluamme Bandyliigan huippujoukkueeksi, Laitinen toteaa. Helsingissä menestystä janotaan, sillä HIFK-Bandyn edellisestä mitalista on ehtinyt kulua jo kymmenisen vuotta. Kahdella viime kaudella mitali on ollut lähellä, ja päättyneen kauden Suomen Cupin finaalipaikka vahvisti uskoa siihen, että seura on jälleen lähellä paluuta mitalikantaan myös Bandyliigassa. – Tavoitteena on ollut palauttaa HIFK mitali- ja mestaruuskantaan. Tavoitteet ovat olleet selkeät jo useamman kauden ajan, Laitinen sanoo. Laitisen mukaan joukkueen kehitystyössä olennaista on säilyttää vahva perusta ja rakentaa sen päälle entistä parempaa kokonaisuutta. – Muuttuvia tekijöitä on aina paljon. Tietyt perusasiat halutaan pitää ennallaan ja niiden ympärille parantaa kaikkia osa-alueita. Sitä kautta tulos tulee, kun joka päivä tekee sen parhaan työn. Kokonaisvaltaisesti parannetaan kaikkea, riippuen tietysti siitä, millainen joukkue on kasassa, Laitinen kertoo. Laitinen korostaa myös HIFK:n oman junioripolun merkitystä. – Parhaat pelaajat ovat niitä, jotka ovat käyneet meidän oman junioripolkumme läpi. Tavoitteellisia ja urheilullisia urheilijoita. Sitten varmasti kaikkia joukkueita kiinnostavat laatupelaajat, jotka pystyvät auttamaan joukkuetta ja nuoria pelaajia eteenpäin, Laitinen pohtii. HIFK-Bandy tiedottaa joukkueen rakentamisesta sekä Laitisen valmennusryhmästä lisää lähiviikkojen aikana.

Toimitus

134
0
BandyLiigaUutiset

Kiitos Ville Aaltonen

Jääpallon suurmies päättää ainutlaatuisen pelaajauransa Suomalaisen & porilaisen jääpallon yli satavuotiseen historiaan on kirjoitettu monta hienoa lukua. Yksi niistä on nyt saanut arvokkaan päätöksensä, kun Ville Aaltonen on päättänyt lopettaa poikkeuksellisen pitkän ja menestyksekkään pelaajauransa. 46-vuotias Aaltonen kuuluu kiistatta suomalaisen jääpallon suurimpiin nimiin. Hänen uransa on sisältänyt lähes kaiken, mitä laji voi pelaajalle tarjota: Suomen mestaruuksia, Ruotsin pääsarjan huippuvuosia, ammattilaiskauden Venäjällä, seurajoukkueiden maailmancupin voittoja sekä lähes kahden vuosikymmenen mittaisen maajoukkueuran. Aaltonen edusti Suomea MM-kisoissa peräti 17 kertaa. Hän oli mukana vuonna 2004, kun Suomi voitti historiansa toistaiseksi ainoan jääpallon maailmanmestaruuden. Lisäksi hänen palkintokaapistaan löytyvät kaksi MM-hopeaa ja yhdeksän MM-pronssia. Koko 2010-luvun ajan Aaltonen kantoi myös Suomen A-maajoukkueen kapteenin vastuuta. Ruotsissa Aaltonen nousi seuralegendan asemaan Bollnäsissä, jota hän edusti 15 kauden ajan. Bollnäsin paidassa hän saavutti kolme Ruotsin pääsarjan hopeaa sekä kaksi seurajoukkueiden maailmancupin voittoa. Hän kuului myös siellä joukkueen kapteenistoon ja oli pelaaja, jonka merkitys ulottui paljon tilastoja pidemmälle. ”Ville on täydellinen pelaaja meille. Hänellä on kova polte silmissään. Ville laittaa aina kaikkensa likoon tehtävässä kuin tehtävässä. Ei ole väliä sataako vai paistaako, se on aina all in”, Bollnäsin urheilujohtaja Robert Lindgren kuvaili Aaltosta Satakunnan Kansan haastattelussa vuonna 2017. Porissa Aaltosen tarina alkoi jo nuorena. Hän nousi Narukerän edustusjoukkueeseen vuonna 1993 vain 14-vuotiaana, aikana jolloin seura pelasi 1. divisioonassa. Aaltonen oli yksi niistä nuorista lupauksista, joiden kehityksen myötä Narukerä nousi määrätietoisesti suomalaisen jääpallon huipulle. Työ huipentui vuonna 1999, kun Narukerä juhli seurahistoriansa ensimmäistä Suomen mestaruutta. Vuonna 2023 Narukerä juhli kotikentällään seurahistoriansa toista Suomen mestaruutta lähes 2500 katsojan edessä. Aaltonen oli mestarijoukkueen itseoikeutettu kapteeni. Kahden viimeisen kautensa aikana Aaltonen sai vielä yhden erityisen kokemuksen pitkälle uralleen: hän pääsi pelaamaan Bandyliigaa samassa joukkueessa poikansa Jessen kanssa. Se oli hieno päätösluku uralle, jossa yhdistyivät intohimo, sitoutuminen, johtajuus ja rakkaus lajiin. Hän oli pelaaja, joka nosti omalla esimerkillään koko joukkueen tasoa niin harjoituksissa kuin otteluissa. Taistelija, johtaja ja joukkuepelaaja viimeiseen asti. Kiitos Ville kaikesta, mitä olet tehnyt Narukerän, Porin, Bandyliigan ja koko suomalaisen jääpallon eteen. Ura päättyy, mutta sen merkitys jää pysyvästi lajimme historiaan. Tähän lopputekstiin osallistuu varmasti koko suomalainen jääpalloyhteisö. Ville Aaltonen Kaudet ulkomailla:19 Bandyliigakaudet: 13 Bandyliigaottelut: 298 Bandyliigamaalit: 139 Bandyliigasyötöt: 105 Bandyliigapisteet: 244 Bandyliigajäähyt: 130

Toimitus

258
1